Poimin kukat – ei siinä kauaa kestä!

Punahilkka poikkesi nopeasti polulta vain poimiakseen kauniit kukat.

Hänen poimiessaan kukkia joku puhutteli häntä – joku, joka oli hiippaillut aivan hiljaa hänen taakseen.

Se oli iso ja yltäpäältä harmaan karvan peitossa.

”Heipä hei, pieni Punahilkka”, sanoi muukalainen. ”Kenelle keräät kukkia? Minne olet matkalla noin suuren korin kanssa? Isoäidinkö luokse?”

”Kyllä vain, isoäidin luokse. Hän on kovin sairas”, lörpötteli Punahilkka hieman peloissaan, sillä hän ei ollut ennen tavannut metsässä sutta.

Susi kuitenkin vain virnisti ja käski viedä isoäidille terveisiä, ennen kuin jatkoi matkaa. Punahilkka huokasi helpotuksesta ja jatkoi kulkua kohti isoäidin pirttiä.

Se oli sievä pikkuinen mökki puiden keskellä. Punahilkka tiesi oven olevan aina auki, mutta koputti kuitenkin kohteliaisuuttaan. Kun vastausta ei kuulunut, hän koputti kovempaa ja uudelleen, sillä isoäidillä oli huonon näön lisäksi myös heikko kuulo.

Isoäiti lepäsi vuoteessa.

”No mutta Punahilkkako se siinä”, sanoi isoäiti. ”Kerrohan, mitä olet minulle tuonut.” Hänen äänensä oli vähän käheämpi kuin mihin Punahilkka oli tottunut ja hän oli vetänyt yömyssyn syvälle päähänsä niin että kasvoja tuskin erotti sen alta.

Punahilkka laittoi tuomansa kukat maljakkoon ja nosti sen vuoteen viereen yöpöydällä. Hän itse istui tuolille isoäidin vuoteen viereen ja kysyi:

”Miksi sinulla on noin käheä ääni?”

”Pidätkö kukista?”

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s